Jälkitarkastus

Viime kirjoituksesta vierähtänyt tovi. Takana tapahtumarikas viikko. Oli jälkitarkastusta, vauvan lääkäriä, ripsienlaittoa ja huomenna viikko huipentuu nimenantojuhlaan.

Vauvan lääkäri totesi kaiken olevan kunnossa, kasvua tullut hyvin. Pikkuinen painaa jo 5000g! Saatiin kuitenkin lähete lasten kirurgille, koska lääkäri huomasi toisessa lonkassa aavistuksen löysyttä ja sukurasitekin löytyy; äidilleni suunnitellaan tekonivelleikkausta lähivuosina. Toivotaan, ettei lonkista kuitenkaan mitään löydy.

Minun jälkitarkastus oli mielestäni floppi, Ainut hyöty käynnistä oli jälkitarkastustodistus, joka pitää toimittaa KELAan, jotta rahantulo tilille jatkuu. Muuten olikin melko osaamaton lääkäri, täytyy myöntää. Oikeastaan ainoa kysymys, jonka lääkäri esitti minulle, oli "Onko sulla jotain kysyttävää?". Olin jotenkin häkeltynyt siinä tilanteessa, etten oikein keksinyt mitään. Lopuksi kuitenkin tajuttuani lääkärin osaamattomuuden kysyin mielenkiinnosta, miten tästä eteenpäin jatkaa treenaamista. Aiheesta olen etsinyt itse jo aika paljon tietoa ja koulutukseni puolesta tiesinkin asioista jo jonkin verran, joten kysyin siis tätä vähän testatakseni lääkäriä. Vastaus, jonka sain oli "Voinnin mukaan voi aloittaa, mieluiten varovasti kun liian kovaa. Sullahan oli noi vatsalihakset palautunut hyvin yhteen". Öööh... Teki mieli kysyä, että mistäköhän tiedät mun vatsalihaksista yhtään mitään? Äskeisen tutkimuksen perusteella vatsalihasten erkaumaa ei ainakaan saa selville (kohdun/alavatsan painelu). Onneksi osaan itse tutkia suorien vatsalihasten erkauman ja olenkin todennut, että vetämällä vatsaa ensin sisään ja sitten jännittämällä, suorat vatsalihakseni tosiaan ovat palautuneet melko lailla normaaliksi. Jos en vedä ensin kunnolla vatsaa sisään tai joudun jännittämään lihakset äkisti, pieni erkauma on vielä havaittavissa. Eli treenatessa joutuu kiinnittämään erityistä huomiota tähän seikkaan. Ja koska tällaista liiallista joustavuutta vielä on, keskityn vatsalihastreenissä vielä syvien ja poikittaisten lihasten harjoittamiseen. Tästä päästäänkin näppärästi seuraavaan aiheeseen, eli treenaamiseen. Pääsin viikko sitten jo toista kertaa salille ja sillä aikaa mies hoiti taas vauvaa. Kaikki oli mennyt hyvin ja tuttipullo oli kelvannut, joten lähdin hyvillä mielin eilen pariksi tunniksi ripsien laittoon. Tällä kertaa ei pullo kuitenkaan ollut kelvannut. Kyseessä oli pakastettu äidinmaito, joten ajateltiiin, että ehkä se sivumaku, joka pakastaessa maitoon tulee, oli syypää tähän. Kokeiltiin siis tuoretta maitoa pullosta samana päivänä vähän myöhemmin. Ekat huikat meni hyvin, mutta sen jälkeen alkoi raivoaminen, eikä alas mennyt enää tippaakaan. Joten saa siis nähdä, tarkottaako tämä sitä, että mä en poistukaan enää muutamaan kuukauteen kotoa ilman vauvaa. Tällä hetkellä kun syöttövälit ovat niin lyhyitä niin se on melkein ainut vaihtoehto. Mieheni mukaan he kyllä pärjäävät aina kaksi tuntia keskenään, vauva ei sillä aikaa nälkään kuole, mutta musta tuntuis hirveeltä jättää ne kahden jos tiedän, että luvassa on vaan huutoa..

No, hanskoja ei olla vielä heitetty tiskiin. Kokeiluun menee kaikki mahdolliset pullot ja sitkeästi täytyy vaan jaksaa yrittää. Vasta sitten myönnän tappion kun kaikki on kokeiltu. Ja jossei pullo millään enää kelpaa, niin muutaman kuukauden päästä kiinteiden alkaessa varmaan helpottaa ja pärjätään jo pidempiä aikoja ilman maitoa ja äitiä.

Kaverukset sohvalla

Terveellinen riippuvuussuhde

Yksi asia, johon en osannut tarpeeksi valmistautua ennen vauvan syntymää oli vauvan riippuvuus äitiinsä. Tiesin tottakai, että vauva tarvitsee paljon läheisyyttä eikä pitkään aikaan tule pärjäämään yksin (edes pientä hetkeä). En kuitenkaan osannut kuvitella, mitä se todella käytännössä tarkoittaa. Ja mies tietty pystyy jossain asioissa auttamaan, mutta ei se kuitenkaan ole sama asia kun äidin ja rintaruokitun vauvan välinen suhde. Etenkin ihan ekat viikot kun vauva oli liimautuneena tissiin melkein yötäpäivää. Nyt vasta kun vauva on vajaa 7 viikkoa vanha, alan pikkuhiljaa tottua tähän symbioosiin ja oppinut elämään sen mukaan. Ja aika pitkälti se on asenteesta kiinni; on hyväksyttävä, että vauvan ehdoilla mennään ja "oma elämä" on pistettävä taka-alalle joksikin aikaa. Tämän huomasin erityisen hyvin miehen ollessa reissussa kolme päivää. Siinä ei paljon jää aikaa itselle, tai ei oikeastaan ollenkaan kun on vauva joka nukkuu vain sylissä tai rintarepussa, ja on vielä koirakin hoidettavana. Sain illoiksi ja aamuiksi onneksi koiran lenkitysapua ja jonkun pitämään seuraa vauvalle kun itse kävin suihkussa. Erittäin suuri hatunnosto yksinhuoltajaäideillle ja -isille!

Manducan avulla voi äitikin tehdä kotihmmia välillä.

Ennen miehen reissua pääsin treenaamaan salille ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen miehen hoitaessa vauvaa kotona. Ja hyvinhän heillä oli mennyt kun jääkaapissa oli valmiina pumpattua maitoa. Mua taisi jännittää enemmän vauvasta erossa oleminen kun miestä vauvan hoitaminen yksin. Kieltämättä oli ihana päästä edes ihan hetkeksi kotoa ihan yksin liikkeelle. Treenaaminenkin tuntui mukavalta. Pääsi vihdoin taas rääkkäämään lihaksia, jotka tuntuu imetyksen myötä kuihtuneen olemattomiin. Mutta karispahan ainakin raskauskilot vauhdilla jo heti ekalla viikolla. Ei jäänyt niistä painotaakkaa.

Vaikeinta salilla oli yrittää vähän hölläillä treeniä, ettei heti ala liikaa repimään. Ja silti sai kyllä paikat ihanan kipeiks. Olin kuitenkin odottanut treenaamista taas salilla niiiin paljon, että ei se loppujen lopuksi ehkä ihan kohdannut odotuksia. Voisin väittää, vaikka en ehkä kuvitellut ennen tätä sanovani, että oman pienen tytön kanssa myhäilemisestä ja siitä, kun hän syömisen jälkeen nukahtaa tyytyväisenä tuhisten syliin, tulee mielestäni aika monta kertaa siistimpi fiilis kun treenin tuomasta dopamiiniryöpystä. Näin ne elämänarvot muuttuvat, kuka olisikaan uskonut.

Koko pieni perhe koossa.

Ajatuksia vauvasta ja treenaamisesta

Rakastan treenaamista. Ennen raskautta kävin salilla noin viisi kertaa viikossa. Viime vuonna keskityin erityisesti yläkroppaan, koska tähtäimenä oli käydä kokeilemassa leuanvetokisoja ensimmäistä kertaa. Ekoihin kisoihin osallistuin hetken mielijohteesta keväällä -14 ja sen jälkeen innostuinkin leuanvedosta kunnolla, vaikka olin leukoja ennen sitä säännöllisesti salilla tehnytkin. Osallistuin sekä toisto- että lisäpainoleuanvedon SM-kisoihin ja nappasin molemmista pronssimitalin.

Toistoleuanvedon SM 2014 Tampere
(Kuva: Milla Vahtila)

Alkuraskaudessa treenitahti ei juuri muuttunut. Noin puolen välin jälkeen jouduin kuitenkin vähitellen vähentämään ja keventämään treenejä kunnes lopuksi jouduin toteamaan, ettei tästä enää tule mitään. Syy treenin loppumiselle oli ennenaikaiset supistukset. Ne alkoivat jo raskauden puolessa välissä ja voimistuivat mitä lähemmäs laskettua aikaa päästiin. Se oli henkisesti raskasta, kun treeni on ollut niin suuri osa sitä omaa arkipäivää ja yhtäkkiä päivän kohokohtaa ei enää olekaan. Ammattini puolesta minulla on melko fyysinen työ, jossa joutuu suurimman osan päivästä olemaan jaloillaan ja liikkeellä, ja koska liikkuminen provosoi supistuksia, jouduin jäämään töistäkin pois 1,5 kk ennen kuin virallisen äitiysloman oli määrä alkaa. Kaksi suurinta asiaa arjessani oli siis jätettävä, joten tilalle jäi aikamoinen tyhjiö. Supistukset rajoittivat myös muuta elämää, joten tylsyys oli todellakin osa arkeani koko loppuraskauden. Mutta sen ajan jaksoi kuitenkin kun oli jotain mitä odottaa ja mietin myös koko ajan, että kyllä mä vielä elämässä ehdin treenata ja eikä varmasti ole enää tylsää kun on vauva saapunut maailmaan.

Ja oikeassahan mä olin, ainakin sen tylsyyden suhteen. Se ei ole sana, joka enää olisi ajankohtainen meidän arjessa. Eipä kyllä myöskään pahemmin tuo treenaaminen, tai ainakaan siinä merkityksessä mitä se ennen oli. Olin tottakai asennoitunut siihen, että treenaaminen ei heti lapsen synnyttyä onnistu tai ole edes terveellistä, mutta nyt kun jo viisi viikkoa on mennyt ja treenaaminen on tarkoittanut lähinnä 15-30 minuutin pikarepäisyä hirveellä kiireellä sen enempää suunnittelematta sillä aikaa kun vauva on jotenkin maagisesti nukahtanut muualle kuin mun syliin hetkeksi, sitä on alkanut taas toden teolla kaipaamaan. Meiltä onneksi löytyy kotoa salitreeniin tarvittavat välineet käsipainoista leuanvetotankoon, niin melko näppärästi pystyy hetkessä jotain saamaan aikaiseksikin. Tavoitteellinen treenaaminen ja treenin suunnittelu ovat kuitenkin minulle tärkeitä, joten tämän hetkinen tyyli ei tuo minulle kuitenkaan sitä maksimaalista tyydytystä, jota odotan tulevaisuudessa taas treenistä saavani. Haaveilen myös vielä osallistuvani leuanvetoskaboihin jossakin vaiheessa. Onko se sitten lähitulevaisuus vai jokin kaukaisempi ajankohta jää vielä nähtäväksi, mutta sen kanssa eletään, onhan vauva ja hänen hyvinvointinsa loppujen lopuksi kuitenkin se kaikista tärkein asia tällä hetkellä. Tiedän kuitenkin minkälaisia positiivisia vaikutuksia treenamisella on omaan hyvinvointiin ja jaksamiseeni ja uskon, että nämä vaikutukset tekevät myös minusta paremman äidin lapselleni. Näin ikään olen päättänyt, että lähden tällä viikolla ensimmäistä kertaa ihan salille vetämään kevyen treenin ja jätän vauvan hetkeksi isän hellään hoivaan. Isä on tämän asian kanssa sinut, vaikka luulen, että häntä taitaa salaa vähän jännittää.

Vauva tuli taloon

Viisi viikkoa sitten elämäämme saapui uusi tulokas ja odotettu vieras; meidän vauva. Syntyessään laskettuna päivänään neidillä oli painoa 3250g ja pituutta 49,5cm. Viiden viikon jälkeen painoa tullut reilun kilon verran lisää ja joitakin senttejäkin pikkuhirviö on kasvanut. Viisi viikkoa on vierähtänyt nopeammin kun olisin osannut kuvitella ja siihen aikaan on mahtunut tunteita aivan laidasta laitaan; jännitystä, ihmetystä, pelkoa, itsevarmuutta, hämmästystä, ahdistusta, myötätuntoa, iloa, väsymystä, turhautuneisuutta, innokkuutta, ihan vain muutamia mainitakseni. Vallitsevimpina tunteina ovat kuitenkin rakkaus ja kiitollisuus. Nämä kaikki tunteet ovat synnyttäneet paljon erilaisia hormonien sekaisia ajatuksia, jotka ovat syy tämän bloginkin aloittamiselle. Halusin kanavan, jonka kautta jäsentää kaikki sekavat ajatukset.

Alkukankeuksista huolimatta meillä on uusi elämä lähtenyt käyntiin pääosin hyvin. Jokainen päivä on tietysti erilainen ja fiilis on välillä kuin ekaluokkalaisella ensimmäisenä koulupäivänä, sillä uuden oppiminen on vähintään samalla tasolla. Vanhempien ja pikkubabyn tutustuminen on vasta aluillaan ja aikaisempaa kokemusta ei ole ja niinikään ei myöskään vertailukohdetta. Sanoisin kuitenkin tämän alkutaipaleen perusteella, että käsissämme on melko temperamenttinen ja aktiivinen yksilö. Montaa hetkeä ei saisi paikoillaan viettää ja jos jokin asia ei miellytä, neiti kyllä ilmoittaa asiasta kovaan ääneen. Parasta on ehdottomasti kun jompi kumpi vanhemmista pitää sylissä ja pysyy jatkuvasti liikkeessä, minkä takia olen todennut, että kantoreppu ja -liina ovat ainakin meille oivia keksintöjä. Tänään saammekin uuden Manduca-repun vanhan ei-niin-hyvän Baby Björnin tilalle.

Jäntevyys ja aktiivisuus kuvaavat myös hyvin tyttöämme. Jopa huipputikissä olevalle voimistelijamiehelleni tuottaa ajoittain vaikeuksia pitää sylissä rimpuilevaa ja riuhtovaa nyyttiä. Minkäköhänlaista vauhtia tyyppi vetelee sitten kun saa jalat alleen? Voi olla että, vanhemmilla on vaikea jo siinä vaiheessa pysyä perässä.

Retkemme tuoreina vanhempina on siis vasta aluillaan ja tuo varmasti mukanaan vielä paljon haasteita ja ilon sekä huolen aiheita. Ja vaikka haasteet tuntuvatkin välillä miltei voittamattomilta, se sydämen sulattava hymy ja pieni heleä naurahdus silloin tällöin tekevät tästä kaikesta arvokasta ja ihanaa.