Ajatuksia vauvasta ja treenaamisesta

Rakastan treenaamista. Ennen raskautta kävin salilla noin viisi kertaa viikossa. Viime vuonna keskityin erityisesti yläkroppaan, koska tähtäimenä oli käydä kokeilemassa leuanvetokisoja ensimmäistä kertaa. Ekoihin kisoihin osallistuin hetken mielijohteesta keväällä -14 ja sen jälkeen innostuinkin leuanvedosta kunnolla, vaikka olin leukoja ennen sitä säännöllisesti salilla tehnytkin. Osallistuin sekä toisto- että lisäpainoleuanvedon SM-kisoihin ja nappasin molemmista pronssimitalin.

Toistoleuanvedon SM 2014 Tampere
(Kuva: Milla Vahtila)

Alkuraskaudessa treenitahti ei juuri muuttunut. Noin puolen välin jälkeen jouduin kuitenkin vähitellen vähentämään ja keventämään treenejä kunnes lopuksi jouduin toteamaan, ettei tästä enää tule mitään. Syy treenin loppumiselle oli ennenaikaiset supistukset. Ne alkoivat jo raskauden puolessa välissä ja voimistuivat mitä lähemmäs laskettua aikaa päästiin. Se oli henkisesti raskasta, kun treeni on ollut niin suuri osa sitä omaa arkipäivää ja yhtäkkiä päivän kohokohtaa ei enää olekaan. Ammattini puolesta minulla on melko fyysinen työ, jossa joutuu suurimman osan päivästä olemaan jaloillaan ja liikkeellä, ja koska liikkuminen provosoi supistuksia, jouduin jäämään töistäkin pois 1,5 kk ennen kuin virallisen äitiysloman oli määrä alkaa. Kaksi suurinta asiaa arjessani oli siis jätettävä, joten tilalle jäi aikamoinen tyhjiö. Supistukset rajoittivat myös muuta elämää, joten tylsyys oli todellakin osa arkeani koko loppuraskauden. Mutta sen ajan jaksoi kuitenkin kun oli jotain mitä odottaa ja mietin myös koko ajan, että kyllä mä vielä elämässä ehdin treenata ja eikä varmasti ole enää tylsää kun on vauva saapunut maailmaan.

Ja oikeassahan mä olin, ainakin sen tylsyyden suhteen. Se ei ole sana, joka enää olisi ajankohtainen meidän arjessa. Eipä kyllä myöskään pahemmin tuo treenaaminen, tai ainakaan siinä merkityksessä mitä se ennen oli. Olin tottakai asennoitunut siihen, että treenaaminen ei heti lapsen synnyttyä onnistu tai ole edes terveellistä, mutta nyt kun jo viisi viikkoa on mennyt ja treenaaminen on tarkoittanut lähinnä 15-30 minuutin pikarepäisyä hirveellä kiireellä sen enempää suunnittelematta sillä aikaa kun vauva on jotenkin maagisesti nukahtanut muualle kuin mun syliin hetkeksi, sitä on alkanut taas toden teolla kaipaamaan. Meiltä onneksi löytyy kotoa salitreeniin tarvittavat välineet käsipainoista leuanvetotankoon, niin melko näppärästi pystyy hetkessä jotain saamaan aikaiseksikin. Tavoitteellinen treenaaminen ja treenin suunnittelu ovat kuitenkin minulle tärkeitä, joten tämän hetkinen tyyli ei tuo minulle kuitenkaan sitä maksimaalista tyydytystä, jota odotan tulevaisuudessa taas treenistä saavani. Haaveilen myös vielä osallistuvani leuanvetoskaboihin jossakin vaiheessa. Onko se sitten lähitulevaisuus vai jokin kaukaisempi ajankohta jää vielä nähtäväksi, mutta sen kanssa eletään, onhan vauva ja hänen hyvinvointinsa loppujen lopuksi kuitenkin se kaikista tärkein asia tällä hetkellä. Tiedän kuitenkin minkälaisia positiivisia vaikutuksia treenamisella on omaan hyvinvointiin ja jaksamiseeni ja uskon, että nämä vaikutukset tekevät myös minusta paremman äidin lapselleni. Näin ikään olen päättänyt, että lähden tällä viikolla ensimmäistä kertaa ihan salille vetämään kevyen treenin ja jätän vauvan hetkeksi isän hellään hoivaan. Isä on tämän asian kanssa sinut, vaikka luulen, että häntä taitaa salaa vähän jännittää.