perjantai 23. lokakuuta 2015

Terveellinen riippuvuussuhde

Yksi asia, johon en osannut tarpeeksi valmistautua ennen vauvan syntymää oli vauvan riippuvuus äitiinsä. Tiesin tottakai, että vauva tarvitsee paljon läheisyyttä eikä pitkään aikaan tule pärjäämään yksin (edes pientä hetkeä). En kuitenkaan osannut kuvitella, mitä se todella käytännössä tarkoittaa. Ja mies tietty pystyy jossain asioissa auttamaan, mutta ei se kuitenkaan ole sama asia kun äidin ja rintaruokitun vauvan välinen suhde. Etenkin ihan ekat viikot kun vauva oli liimautuneena tissiin melkein yötäpäivää. Nyt vasta kun vauva on vajaa 7 viikkoa vanha, alan pikkuhiljaa tottua tähän symbioosiin ja oppinut elämään sen mukaan. Ja aika pitkälti se on asenteesta kiinni; on hyväksyttävä, että vauvan ehdoilla mennään ja "oma elämä" on pistettävä taka-alalle joksikin aikaa. Tämän huomasin erityisen hyvin miehen ollessa reissussa kolme päivää. Siinä ei paljon jää aikaa itselle, tai ei oikeastaan ollenkaan kun on vauva joka nukkuu vain sylissä tai rintarepussa, ja on vielä koirakin hoidettavana. Sain illoiksi ja aamuiksi onneksi koiran lenkitysapua ja jonkun pitämään seuraa vauvalle kun itse kävin suihkussa. Erittäin suuri hatunnosto yksinhuoltajaäideillle ja -isille!

Manducan avulla voi äitikin tehdä kotihmmia välillä.

Ennen miehen reissua pääsin treenaamaan salille ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen miehen hoitaessa vauvaa kotona. Ja hyvinhän heillä oli mennyt kun jääkaapissa oli valmiina pumpattua maitoa. Mua taisi jännittää enemmän vauvasta erossa oleminen kun miestä vauvan hoitaminen yksin. Kieltämättä oli ihana päästä edes ihan hetkeksi kotoa ihan yksin liikkeelle. Treenaaminenkin tuntui mukavalta. Pääsi vihdoin taas rääkkäämään lihaksia, jotka tuntuu imetyksen myötä kuihtuneen olemattomiin. Mutta karispahan ainakin raskauskilot vauhdilla jo heti ekalla viikolla. Ei jäänyt niistä painotaakkaa.

Vaikeinta salilla oli yrittää vähän hölläillä treeniä, ettei heti ala liikaa repimään. Ja silti sai kyllä paikat ihanan kipeiks. Olin kuitenkin odottanut treenaamista taas salilla niiiin paljon, että ei se loppujen lopuksi ehkä ihan kohdannut odotuksia. Voisin väittää, vaikka en ehkä kuvitellut ennen tätä sanovani, että oman pienen tytön kanssa myhäilemisestä ja siitä, kun hän syömisen jälkeen nukahtaa tyytyväisenä tuhisten syliin, tulee mielestäni aika monta kertaa siistimpi fiilis kun treenin tuomasta dopamiiniryöpystä. Näin ne elämänarvot muuttuvat, kuka olisikaan uskonut.

Koko pieni perhe koossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti